SM-viestin jälkeen pidin tosiaan 10 päivän tauon juoksuharjoittelusta ja käytännössä kaikesta muustakin harjoittelusta. Ohjelmassa oli ainoastaa kevyttä jumppaamista ja kylmägeelin sivelyä sekä tietysti vahvojen tulehduslääkkeiden syöntiä. Maha ja pönttö menivät ainoastaan sekaisin, mutta jalka ei parantunut. 25-mannaan oli kuitenkin jo niin lyhyt aika, että juostava oli jos meinasi viivalle päästä. Muutamat lenkit ja yhen suunnistusreenin ehdin heittää ennen mannaa.

Itse kisassa oli jälleen suoritettavana seiskaosuus. Verrytellessä juoksu tuntui melkoisen tahmealta. Toivoinkin salaa, että saisin muutaman minuutin etumatkaa viimeisenä lähtevään Sireniin. Eihän sitä sitten lopulta tullut kuin puolitoista ja se oli liian vähän. Junaradan alituksessa oltiin koko porukka samaan aikaan ja meikän juoksu alkoi jo lanaamaan pahaenteisesti.

Rimpuilu kostautuikin sitten pummin muodossa vajaa kilsa ennen maalia. Ensin putosin ojaan ja sitten jyrkähkössä ylämäessä meni aivot ja jalat niin hapoille, että vetäisin klassisen “wäärään mäkeen”- tyyppisen ratkaisun. Sain kuitenkin tilanteen haltuun nopeasti, mutta virhe oli varmaan minuutin luokkaa. Tiesin jääneeni ryhmän viimeiseksi, joten loppumatkalla ei passailtu. Ennen karttapuomia tuli vielä pieni blackout, koska en muistanut olinko leimannut maalileimauksen. Parin sekunnin spekuloinnin jälkeen totesin leimanneeni ja matka jatkui.

Huonossa kunnossa suunnistaminen on vähän tollasta, mutta onneksi mitään katastrofia ei syntynyt. Akilles ei sattunut matkan aikana yhtään, mutta verryttelemään en enää kyennyt ja tunti kisan jälkeen oli kävelykin vaikeaa. Parin kaljan, ibumaxin ja kylmägeelin voimalla pystyin sinnittelemään edellämainitun Jimin keikalle, mutta tosiaan se kaksi minuuttia riitti.

Seuraavaksi on edessä lääkärireissu ja kausi on sitä myöten paketissa. Nyt pitää oikeasti saada jalat kuntoon.

Keväthän meni suhteellisen hienosti ja Tiomilassa kahvattiin ihan ykkösjoukkueessa asti. Mitään maagista en pystynyt esittämään ku ei jalka riittänyt kovavauhtisessa letkassa. Katotaa jos ens kauel. Sittenhän siinä tulikin jo Jukola ja siellä tein parhaani toisella osuudella ja se riitti muutamalla koukulla höystettynä melko tyydyttävään vetoon. Kesän olin taas töissä ja kärsin allergioista. Suunnistusta ei tullut pahemmin harrastettua Haldenin leiriä lukuunottamatta.

Heinäkuussa alkoi akillesjänne hieman vihoitella ja sen kanssa onkin tässä tullut taisteltua pidemmän aikaa. Kylmägeeliä ja särkylääkettä on kulunut litroittain ja pillerikaupalla, mutta ei mihkn. Juoksemaan olen pystynyt lähes joka kolmas päivä. Olen kuitenkin jatkanut taistelua, koska SM-kisoissa ja varsinkin 25-mannassa oli tarkoitus olla tikissä.

Viivytystaistelun tappionhetket koin SM-viestin ankkuriosuudella, jossa monet ovatkin varmasti noteeranneet meikäläisen ajan, joka taitaa olla hitain koko viestissä.  Maastohan oli sen verran möykkyistä, että vanha nilkkavamma (joka oli pysynyt kurissa koko kevään ja kesän) louhahti uudelleen jo ykkösvälillä. Sen jälkeen oli rastikin hieman hukassa.

Akillesjänne säilyi vahvan lääkityksen ansiosta kivuttomana noin 20min. Tämän jälkeen yritin vain selviytyä maastosta pois kulkien rastien kautta. Sekin toki osoittautui melko vaativaksi tehtäväksi, koska karttaa en enää jaksanut lukea ja ajatuksetkin olivat jo kotimatkalla. Esimerkiksi seiskarastia en meinannut löytää ollenkaan, vaikka hain vauhtia monta kertaa milloin mistäkin “varmasta” kohteesta. Onneksi en ollut ainut, jolla ko. rasti oli hukassa.

Yleisörastilla aattelin kysyä lupaa keskeyttämiseen, mutta hylkäsin idean koska loppurata näytti sen verran mielenkiintoiselta ja pitihän tämä via dolorosa kärsiä loppuun asti. Ehtii näitä jalkoja parantelemaan sitten myöhemminkin. Sellasta se.

Nyt on sitten jalkojen kuositusviikko menossa, metriäkään en aio juosta ja vältän kävelyäkin viimeiseen asti. Lääkkeet on tutut ja seuraava tavoite on selviytyä viivalle 25-mannaan.

Jees ja nyt kun tämäkin kirjoitus meni taas valittamiseksi ja vaikeroinniksi sekä säälipisteiden keruuksi niin ilmoitan heti, että ei tässä kirvestä olla kaivoon heittämässä. Eikä edes nastareita naulaan. Projekti jatkuu ja heti kun jalat on kunnossa niin taas mennään. Koulussakin alkoi viimeinen syksy ja gradua pitäs alkaa vääntää niin pian kuin mahdollista. Hiphei!

Eiku ainiin, seuraava etappi onkin heti viikonlopun kisailujen jälkeen hammaslääkäri. Viime yönä yksi kolmesta jäljellä olevasta viisaudenhampaasta alkoi kipuilla ja oli pakko lyödä buranakuuri koneeseen. Tiomilan jälkeen täytynee käydä vedättämässä noi loputkin viisurit pois.

Eihän näissä vielä mitään, mutta pitkään vaivannut nilkka ei näköjään aktiivisesta kuntouttamisesta huolimatta vieläkään oikein raa’assa maastossa juoksemisesta tykkää. Arvoituksia on tässä meikäläisen koneistossa ihan riittämiin, mutta iloisin mielin lähden taas kisaamaan. Tärkeintä ei ole voitto, vaan puhdas suoritus ja maaliin pääsy.

Sen sijaan viime viikonlopun Birkebeinerrennetistä on jotain kerrottavaa eikä siellä olleet kaikki muutkin. Hevoskuurista on tietysti luettavissa tapahtumasta yleensä ja V7:n kertomus omasta reissustaan. Omalta osaltani ilmoittauduin syksyllä mukaan sen kummempia miettimättä. Finlandiahiihdon olen kertaalleen hiihtänyt ja silloin en oikein innostunut massahiihdosta. Massahiihdossa pitäisi päästä tarpeeksi hyvään lähtöryhmään, jotta hommassa on järkeä, muuten touhu menee aivan retkeilyksi. Nyt oli odotettavissa jotain vielä pahempaa, olin nimittäin viimeisessä ryhmässä ja mukana noin 16000 hiihtäjää.

Hiihtoa olen harrastanut aina, joten ei siinä 54km ladussa sikäli mitään erityistä rajojen hakemista tai haasteiden etsimistä ollut, lähinnä hienoja fiiliksiä ja kokemuksia. Hiihtelin talven aikana sen mitä normaalistikin, tällä kertaa noin 950km. Määrä jää kuitenkin hieman aiemmista talvista, koska nyt en ehtinyt kertaakaan mihinkään määränmättökilometrienkeräyshiihtoleirille.

Matka mestoille taitettiin Knuuttilan Ekin junailemana. Säätiedotuksia tuli seurattua tarkkaan ja otin mukaan oikein kahdet sukset, joista toisiin asensin pitoteipit. Tämä pari oli tarkoitus ottaa käyttöön jos keli olisi täysin killeri voitelun kannalta. Pitoteipeillä hiihdin ensimmäisen kerran viikko ennen kisaa enkä täysin vakuuttunut, vaikka jotkut (monet) teippejä kehuvatkin. Meikä on purkki- tai liisterimiehiä. Kisasuksiin rakentelin tietysti huolella maagiset purkkisetit. Luistovoiteluun en ota kantaa, koska en katsonut tarpeelliseksi satsata pulvereihin ym hifistelyihin. No, oli mulla LF:t pohjassa.

Itse kisahan alkoi rapsakalla 13km nousulla. Homman nimi tuli jo heti ekoilla kilsoilla selväksi. Latua ei juuri voinut käyttää eikä omaa vauhtia päässyt etenemään kuin ehkä 100m kerrallaan. Massahiihtojen ihanuutta. Noin 5km jälkeen lopetin riuhtomisen ja ohittelun ja päätin vain hiihdellä massan mukana. Ekalla juomapisteellä oli ensimmäinen sumppu valmis. Ei sieltä oikein päässyt eteen- eikä taaksepäin.

Oli siellä joku muukin

Hiihto jatkui samaan malliin lähes koko matkan. Jossain vaiheessa huomasin, että jään tällä meiningillä tavoiteajasta ainakin tunnin, mutta mikäs siinä. Maisemat avotunturissa olivat aivan mahtavat ja aurinko paistoi. Auringon lämmittämillä pehmeillä latuosuuksilla luisto oli heikko, mutta onneksi pito oli mallia seinä koko matkan. Täytyy sanoa myös oman kokemuksen perusteella, että kyllä norjalaiset ovat hienoa (hiihto)kansaa. Ladun varrella ryhmää sadoittain kannustamassa ja virvoketta sekä sapuskaa tarjottiin innolla.

Lyontiae

Lopussa lasketeltiin reilu kymppi alamäkivoittoista pätkää Lillehammerin hiihtostadionille. Laskuosuus oli myöskin näillä sijoilla oma kokemuksensa, koska ladut oli jo aurattu edellämenneiden hiihtäjien toimesta pois ja tilalla oli tarjolla jäistä ränniä puhumattakaan edessä sompailevista gubbeista. Riskirajoilla päästelin alamäkeen, mutta onneksi selvisin haavereitta eikä ketään tarvinnut taklata hankeenkaan. Maalissa odotti taas mahtava kannustus ja safkaa niin paljon kuin jaksoi kantaa. Perinteisistä massahiihtojen ongelmista huolimatta kokemus oli mahtava ja onneksi tuli lähdettyä. Nyt olemassa suoritus pitkästä hiihdosta, joten ensi kerralla voisi päästä parempaan lähtöryhmään eikä tarvitse ohittaa matkalla montaa tuhatta retkeilijää. Ja kyllä, suunnitelmat ensi kauden hiihtojen osalta on jo aloitettu.

Paluumatkalla käytiin vielä Falunissa katsastamassa Maailman Cupin finaaleja. Naisten kympin takaa-ajo ehdittiin seurata. Meininkiä ei ollut niin paljon kuin Birkebeinerissä, mutta hoidettiin oma osamme vähintäänkin erinomaisesti;)

Seuraavaksi jotain muuta eli suunnistuskausi on jo ovella. Ensi viikolla lähdetään leirille Ruotsiin ja siitä se sitten taas alkaa.

Urheilun puolellakin on sujunut ihan mukavasti. Valmentajalle ei ole tarvinnut antaa kenkää, koska kunto on selkeässä nousussa verrattuna viime kesään ja syksyyn. Nollastahan on tietysti helppo lähteä nostamaan, mutta hyvältä se silti tuntuu. Toisaalta eihän valmentajan taitoja varsinaisesti harjoituskaudella mitata, vaan vasta sitten kun oikeat geimit alkavat;)

Mitäs vielä? Jaajuu, maaliskuun alussa ois tarkoitus lähteä Portugaliin kattelee, josko sieltä löytyis rasteja. Mielellään vielä mahdollisimman hyvällä vauhdilla. Hiihtelemässäkin on tullut käytyä. Portugalin jälkeen pitäs vielä asetella kapulat jalkaan ja lähteä Norjaan retkeilemään reppu selässä 54km latu. Onneks ei oo sen pidempi reissu, mutta ylämäkeä taitaa olla jonnin verran.

Jesn, hiljaisuus on päättynyt. Hasta pronto!

Viime keväänä tein testijuoksuennätyksen ja olin muutenkin hyvässä vauhdissa, omaan tasoon verrattuna siis. En näe mitään syytä miksen toistaisi sitä taas ensi keväänä ja oishan se mukavaa jos jaksaisi tällä kertaa Jukolaan asti. Viime kevään kaltaista leirisettiä ei nyt ole luvassa, koska opiskelut vaativat säännöllistä läsnäoloa. Mutta tosiaan en mä mistään suunnitelmista vielä tiedä, kattellaan joulukuussa mitä valmentaja sanoo:)  Työnsarkaa uudella koutsilla ainakin riittää kuten Suikkasella konsanaan Tepsissä.

Oli hienoa fiilistä ja hienoa maastoa, ja hienoa menestystäkin vielä. Ja täytyy kyllä tunnustaa, että kyllähän se Manna jännitti, tosin vasta oman osuuden jälkeen, mutta kivaa oli jännittää silloinkin, varsinkin ankkuriosuuden aikana. Kuten aikaisemmin tuli todettua, Manna on hieno viesti.”

Jos tarkkoja ollaan niin ekan kerran jännitti oman osuuden ykkösrastin läheisyydessä, kun rasti ei ollutkaan siellä missä sen kuvittelin olevan. Olin jo Identti tanassa menossa leimaamaan todetakseni, että ei tää nyt täsmääkään. Onneksi katastrofilta tällä kertaa vältyttiin.  Loppu tultiin sen mikä jaloista lähtee ja vaihdossa tiesin ensimmäisen kerran koko viestin aikana, että millä sijoilla sitä oikeastaan liikutaan.  Se sija ei herättänyt minkäänlaisia fiiliksiä, aattelin että kyllä tosta ehkä vielä kymppisakkiin noustaan.

Vasta tokavikalla osuudella alkoi jännitys, kun yllättäen Galina leimasikin jossain väliajassa toisena. Ankkuriosuus menikin sitten aika täpinöissä, kuten jo aiemmin todettiin. Yleisörastin jälkeen toivoin, että voitetaan, mutta podiumipleissikin ois hyvä. Kuhan ei vaan jäädä neljänneksi tai vielä huonommin. Onneks kävi näin ja nythän voi vielä parantaa. Kookospallot on jo syöty, mutta Wiitä ei oo ainakaan täällä Jyväskylässä näkyny. Ehkä Jukolaleirillä päästään testaamaan.

Mut ei meillä näitä ruveta suremahan. Jos ei pysty urheilemaan niin pitää nauttia kesästä muilla tavoilla. Ja niin olen myöskin tehnyt mm. mökkeilyn, jokilaivailun ja ruisrockin merkeissä. Viime viikonloppuna otin pitkästä aikaa tuntumaa suunnistukseen oikeissa suunnistusmaastoissa. Kyseessähän oli Ankkurin leiri Kolilla ja Juuan priimoissa maastoissa. Varovaista oli meno ja suunnistuskin tökki aika ajoin, mut siitä se taas lähtee.  Täytyy nyt kattella mitä syksy tuo tullessaan. 25-mannassa olen ainakin viivalla ja mikä jottei muuallakin jos nilkka toimii.